Who am I?

Heips moi kaikille!(:

Tulin justiinsa tänään tyttöleiriltä isosen roolista ja oikein karmaisevaa oli :D jotenkin 20 pikkutyttöä ei innosta . Se on rakkaa hommaa seurata jokaista erikseen, mitä ne oikein puuhaa. Muutenkin tytöt kaipaa niin paljon huomiota. Huh!

Tänään miuta on ahistanut hirveä ikäkriisi. Havaitsin vasta nyt, että kohta on puoli vuotta siihen, että mie täytän 18 vuotta. Ennen se ei ole ollut isokaan asia, mutta tänään se iski päin naamaa. Mie en ole valmis siihen. Mie tajusin etten ole olltu valmis koko nuoruuteen. Mie haluan takaisin miun lapsuuteen, missä kaikki oli helppoa. Ei ollut ihastumisia, ei välitetty ulkonäöstä, ei pukeutumisesta, ei vahdattu kaloreita ja muutenkin vanhemmat huolehtivat siusta.

Jotenkin nyt on tunne, että haluan elää miun lapsuuden uudelleen. Elämä on liian lyhyt miulle. Mie en ole valmis valmistumaan lukiosta kahden vuoden kulutta, sillä miulla ei ole enään hajua mitä haluan tehdä lukion jälkeen? Miul ei oo mitään ammattia mielessä ja muutenkin ahdistaa valita ammatti koko loppu elämäkseni! Mie en ole valmis siihen päätökseen. En ole valmis muuttamaan omilleni, en maksamaan laskuja tai saati veroja, sitoutumaan johonkin mieheen koko loppu elämäkseni ja menemään naimisiin (saati jos saisin miestä..), hommaamaan lapsia, omakotitaloa.. kaikki tämä saa aikaan päänsärkyä.

Moni ehkä on innoissaan tästä nuoruusajastakin ja muutenkin varttumisesta omilleen, mutta miuta se vain ahistaa. Mie en ole valmis menemään omille teilleni. Mie en uskalla elää tässä maailmassa yksin ja huolehtien vain itsestäni vailla suunnitelmia. Ennen olin varma, että miusta tulee näyttelijä, mutta tiesin että se on hirveän vaikeaa, lähes mahdotonta! Silti se haave eli. Jotenkin, se haavekin on jo hiipunut. Mie en tiiä mitä haluan. Mie en tiiä kuka mie olen. Liian ahistavaa. Jotenkin nyt on ollut vaikeata olla viime päivät.

Leirillä lapsetkin kyselivät, mitä haluan tehdä isona ja miun vastaus oli: "En tiedä." Mie en tosiaan tiedä. Sitten ne ehdotteli miulle: "Siusta tulis hyvä näyttelijä tai laulaja!" - voikun se olisikin niin helppoa.

<3: Mari

Kuorella ei ole väliä

Moikka!

Tänään miul kiehu yli niin kovasti, että pitipä tännekin tulla kertomaan oma mielipiteeni. Tuossa kävelin lähikauppaani päivemmällä ja kuulin kuinka noin. 13-14 vuotiaat tyttöset puhuivat omista painoistaan ja vertalivat kuka nyt on laihin ja kellä nyt on sitä ylimääräistä eniten. Sitten kun tulin kaupasta ulos, keskustelu olikin muuttunut erilaiseen suuntaan: "Hyi helvetti, en ikin haluis olla niiin läski kuin Jenna, oikeesti, miten se kestää itteensä!!". 

Juurikin näin. Tässä tuli sitten taas ilmi se ärsyttävin asia maailmassa - ulkonäöllä ja painolla on väliä.

Saanko kysyä miksi?

Miusta, nykyajan ihmiset katsovat liikaa minkä näköisiä ihmiset ovat tai miten laihoja tai lihavia he ovat. Ihmiset määrittelevät katsomalla, että tuo kyllä on ylipainoinen ja tuo taas ihan liian laiha. Miksi? Miusta ihminen itse määrittelee onko sopiva vai ei. Miusta paino on vain numero ja sitä ei pitäisi hehkuttaa mitenkään. Kaikki on eri painoisia, eri kokoisia, joillakin nyt on sitä ylimääräistä enemmän, joillakin taas lihasta, joillakin ihmisillä ei ole mitään - MUTTA MITÄ VÄLIÄ?

Ihmisiä ei pitäisi arvioida ulkonäön perusteella. Ihminen on paljon enemmän kuin pelkkä massa ja se kuori. Mein pitäs huomioida enemmänkin ihmisten luonteina ja millaisia he ovat henkisellä tasolla. Sen takia se on sääli, että jotkut ihmiset valitsevat parisuhdekumppaninsa tai jopa kaverinsa ulkonäön perusteella. Jotkut ihmiset eivät voi ulkonäölleen mitään ja jotkut eivät vain jaksa panostaa. Se on heidän oma asiansa. Ei se tee ihmistä huonommaksi. Ja miksi jotkut ihmiset häpeävät ystäviänsä, jotka eivät nyt ole ns "kauniita". Kuka määrää onko ihminen kaunis vai ei? 

Myönnän, itsekin välillä valitan ystävilleni painoa tai ulkonäköäni, ja sen takia se on alkantu vituttamaan miuta. Miksi siitä on tullut niin osa miunkin elämää? Ei sillä oikeasti ole niin isoa merkitystä elämässä. Jos olen sitten kaunis ja omaan täydellisen vartalon, ei se kerro että olen hyvä ja täydellinen ihminen. Ulkokuori voi pettää. Voisinha mie olla vaikka helvetin ärsyttävä? Kysymys siis on, tekeekö ulkonäkö ihmisestä paremman?

Sen takia pyydän, älkää valittako tein painosta tai ulkonäöstä jatkuvasti tai saati sitten arvioi muiden ulkonäköä tai painoa. Se on vain se ulkokuori. Ja sitähän sanotaan, 

ulkokuori voi pettää. 

<3: Mari

Kukaan ei ole täydellinen

kivakuva, mut ei tosiaankaan liity mitenkään mihinkään paitsi voittaja oloon.

Heips muruset!

Mulle tuli tänään ihan outo fiilis. Semmone kamala ja ääh. Sitä ei voi kuvailla. Semmonen etten oo oikeesti mitään. ;o

Tajusin että en oo ns "paras" missään.

Okei, kuulostaa itsekkäältä ja tosi itsesääliseltä, mut se on totta. Mie osaan laulaa, osaan soittaa erisoittimii kohtuullisesti, jotenkin piirtää, oon iha jees koulus, näyttelen iha semi jees, mutta silti aina miun tuttava porukasta on joku parempi. Silleen, et mie en oo missään semmone spesiaali, et mist miut muistettais.

Esim joo, osaan laulaa ja iha jees ääni, mut silti niinko tunnen kavereistani ainakin 3 jotka on paljon parempia ja muutenkin se ei ole erityistä.

Totta se on, että aina löytyy itseänsä jossain parempi oleva, mut silti haluisin et jäisin mieleen jostain asiasta joka on positiivista. Esim miusta positiivista ei ole et "puhut paljon". Siint tulee semmone negatiivinen kuva. Tai "oot kovaääninen." Bitch - please. Haluisin jonku taidon tai ominaisuuden josta kaikki ois sillee "WOW, vähä toi on hyvä jee" ja ne muistais sen. En haluis olla joku nobody. Jotain erityistä.

Kuulostan ehkä just semmoselta "haluun kuuluisaks" teiniltä tai "haluun olla paras". En mie sitä tarkoita. Mie vaan haluisin olla oma itteni joka muistetaan positiivisesti. En haluis olla semmone :"kuka toi on" tai "taas toi mari lol". 

Onks kellään koskaan tämmöstä tunnetta?

<3 Mari 

How to smile

Enpä ole pitkiin aikoihin mitään postaillut, johtuen kiireestä (teatteri), koulusta ja syyslomaleireistä joissa olin.

Teen siis tämmöisen pikapostaukset fiiliksistä ja silleen.

Tuossa tuli mieleen leirillä, miten erilaisia ihmisiä onkaan olemassa. On niitä, jotka puhua  pälpättävät aina ja eivät anna suun vuoroa toisillensa (mie) ja sekoilevat jatkuvasti. On niitä, jotka viisaina pätevät kaikkeen, niitä jotka ujoina lojuvat nurkissa sanomatta sanaakaan ja niitä joiden mielestä kaikki on "noloa". Sitten on tämä "ihana" kategoria = persoonattomat. He yleensä ovat isoissa porukoissa mukana, eivät puhu paljoa, mutta aina kun joku vähänkin "cool" sanoo jonkun ehdotuksen, tämä heti komppaa mukana "niinpä joojoo". Kun heiltä kysytään mielipidettä asiaan, vastaavat he " sama ku noil muilkii". Heillä ei siis ole mitään omaa. 

Harvoin olen oikeasti koskaan vihannut ihmisiä kunnolla. Hetken vihaan vain niitä joille olen suuttunut, vammaisia en vihaa, enkä todellakaan homoja ja en ole rasistikaan. Silti, tätä kategoriaa, joissa on näitä mitään sanomattomia - niitä vihaan. He eivät ole mitään! Julmaa kuulla tämä ja kirjoittaa, mutta totta se on. Onko heillä mitään persoonallisuutta. Juttelevatko he kotonakin tuolla tavalla :" joo samaa mieltä joo joo en tiiää, sama juttu ku noilla!" - hmm. Mie kaipaan sitä persoonallisuutta. Sitä, miten ihminen eroaa ihmisestä. Miten hän on se oma itsensä ja erottuu joukusta. 

Tälläisiä ihmisiä löytyy usea ja on se fine, että niitä on, mutta itse en mieluiten kaveeraa heidän kanssa, jotka komppaavat miun sanomisia "joo samaa mieltä, en tiedä.." 

Onko kukaan muu huomannut tätä upeaa ihmisryhmää?

Silti pakkohan se on sanoa, kaikki ovat samanarvoisia ja kaikki ihmiset on tärkeitä päläpälä ja en sorsi heitä, jos vaikka he ovatkin vain ujoja. Silti miksi ryhtyä sellaiseksi kun sinä voit olla oma itsesi? Miksi välittää mitä muut ajattelevat? 

Eipä tässä muuta - Adiöös muruset!

I'm not afraid

Eli tässä on video jonka väänsin eilen. Tässä siis laulan kertosäkeessä kolmea eri stemmaa (sivuääniä) ja yhdistin ne videonmuokkaus ohjelmalla yhteen! Video vähän rätisee mutta mitä tuosta.

Ennen en ole uskaltanut oikeasti julkisesti laulaa. Aina jos oli mahdollisuus laulaa jossain koulun kevätjuhlassa, mie hypin innosta ja halusin olla vapaaehtoinen! Mutta jälkeenpäin ennen esiintymistä mie pelkäsin vitusti. Mitä ne ajattelee, olenko nolo - olen, hitto ne nauraa, ääni pettää, vittu haluan pois.

Pelkään mie vieläkin julkisesti laulamista, mutta teatterilla totesin että laulaminen on kuin piirtämistä. Jos joku piirtää paperille jotain ja näyttää muille, on se oman taidon näyttämistä. Laulamisessa sama = joku laulaa eli näyttää oman talenttinsa. Ei se ole noloa.

Sen takia, en ennen ole koskaan siis KOSKAAN uskaltanut laittaa videota itsestäni laulamassa omaan blogiini. Nyt eilen koin, että eihän siinä ole mitään noloa. Mitä sitten jos entiset koululaiset näkevät tämän videon? Siinäs näkevät. Miuta ei enään haittaa. En enää pelkää. Muut piirtää, tanssii, sirkustelee ja soittaa jotain soitinta - mie laulan. 

Aina ihmiset ajattelee, että jos joku tuttu on laulanut tubeen = "hitto kui noloa, vähä oikeesti noloa, kaikki näkee, se luulee olevansa hyväkin noloa lolololol" - mitä sitten? Eiköhän se ole sen ihmisen oma asia. Miusta se kertoo paljon rohkeudesta, että uskaltaa näyttää julkisesti mitä osaa ja kuka on.

Eipä tässä muuta - Adiöös

We are Young

Tänään sitten oli Lappeenrannassa "Muodinyö" niminen "tapahtuma", jonka tarkoituksena siis oli, että kaupat olivat auki myöhään ja ympärillä pyöri erilaisia tarjouksia ja esityksiä yms.. Pyöreskilin siellä ystäväni Pinjan ja hänen ystäviensä kanssa. Muuten oli mukavaa, mutta väsymys painoi niskaa ja flunssa, joten fiilis ei ollut ihan kohollaan + iskä haki miut aika ajoissa.

Siellä ollessa katselin myös ympärille ja totesin kuinka paljon siellä oli ala-aste ikäisiä tyttöporukoita keskenään shoppailemassa. Kaikki olivat pukeutuneet noloon massaan ja puhuimat mahdollisimman lujaan, että kaikki varmasti huomaisivat heidät. Noloa miusta. 

Sitten kamalanta oli, kun eräs tyttöporukka tapasi heidän "kaverinsa" kaupassa, joka shoppaili äitinsä kanssa siellä. Tytöt heti nyrpistivät nenäänsä ja nopsaan tervehtivät ja käänsivät selkänsä puhuakseen tytöstä paskaa. Mikä nykynuorisoa vaivaa? Tai siis kyllähän miunkin aikaan ajateltiin, että shoppailu äidin kanssa oli out, mutta miksi? Mamma betalar. Cest la vie. Miulle se on fine. Mitä noloa siinä on, kun ei tarvii ostaa omalla rahalla vaatteita + saa kyydin kotiin. Muistan itsekin hyvin, kun pienempänä muodinyössä äitini kanssa kaupoissa hilluin ja ainakun joku tuttu tuli vastaan, juoruaminen alkoi. Mie en välittänyt. Miusta on vieläkin muksua shoppaila äidin kanssa. Jos se on noloa joidenkin mielestä fine. Omapahan on ongelma. 

Kamalinta jota näin kaupungissa, oli ehdottamasti se kun 3 luokkalaiset pienet tytöt polttivat tupakkaa siellä aukiolla "cooleina" ja tietenkin esittelivät sitä röökiä niin, että kaikki vanhemmat näkisivät - tietenkään ei poliiseille ja varoten omia vanhempiaan. Miksi lapset pilaavat elämänsä tupakkaan ja alkoholiin näin aikaisin? Miksi heidän on niin kiire aikuistua ja heittää lapsuutensa ojaan. Miun aikaan 3 luokkalaiset vielä pukeutuivat anttila / kappahal vaatteisiin ja katselivat lastenohjelmia kiltisti. Muutenkin kirosanoja ei tiedfetty eikä käytetty ja meikki oli out. Ah - lapsuus oli niin helppoa aikaa. Miksi siis nyky nuoret haluavat heittää sen niin nopeasti pois?

Eipä tässä sitten muuta. Adiöös!

Today is tomorrows yesterday

Heips kaikille lukijoille, jotka sattumoisin eksyivät tähän pullan tuoreeseen blogiin!

Ehkä pari (eli ei kukaan) tunnistaa minut edellisestä blogistani "helmiä ja sikoja", jonka lopetin about pari viikkoa sitten. Blogin lopettamiseen johti motivaation puute sitä blogia kohtaan. Tein sen tämän vuoden alussa tekemisen puutteen vallitsemana ja pidin sitä omaksi ilokseni. Harva lukija sinne eksyikin. Silti blogi ei jotenkin ollut sitä "minua". En saanut omaa persoonaani esille täysin. Se oli semmoinen perus massablogi.

Nyt haluan aloittaa puhtaalta pöydältä.

Silti siellä ruudun takanta löytyy varmasti uusia kasvoja, joilla ei ole paskan hajuakaan kuka minä olen ja mistä minä tulen. Sen takia haluan aloittaa ensimmäisen postaukseni puhtaalta pöydältä. 

Nimeni: Mari, mutta ystävien kesken minut tunnetaan nimillä: "Martsi", "Möri", "Masa", "Marsa", "Martsa", "Mursu", "Marsu" ja veljieni kesken "Mozarella maustemakkara" - hurmaavaa eikö?

Ikäni: Olen siis 16 vuotias (helmikuun neitosia vuodelta 1996).

Perheeni: Omaan siis isän, äidin ja kaksi isoveljeä Juhon ja Joonaksen. Juho asustelee yksikseen Jyväskylässä ja Joonas asustelee seinäni takana. Ei niistä sen enempää!

Harrastuksiani: Tällä hetkellä vakituinen harrastus on laulaminen musiikkiopistolla. Eli soololaulua - ei mitään kuoro hihhulointia. Silti tämän syksy,talvi,kevät kauden olen lappeenrannan kaupunginteatterilla musikaalissa Myrskyluodon Maija kuorolaisena (Y). Vaikka kuvittelisi, että lauleskelen siellä sivussa verhojen sisällä, se ei ole sitä. Siellä me hillumme lavalla tanssien ja näytellen. Eli näyttelykin on yksi harrastuksistani, se on aina ollut!

Koulu: Käyn siis Lukion ensimmäistä lappeenrannan kimpisen lukiossa. Mahti lukio! Me likes!

Blogi - mitäköhän tästä tulee : Tämä saattaa olla monen kysymys. Miten tämä erottuu tästä massasta, mitä kaikkialla on? Vastaus siihen : Olemalla minä. Mie olen ollut aina oma persoonani, jota moni ei ymmärrä. Pölisiä, jota ei ole helppo saada hiljaiseksi, ADHD pakkaus (en silti omaa ADHD:ta), jota on vaikea saada aisoilleen ja aina kun kamera vilahtaa edessäni, ensimmäisenä hyppään sen eteen ja väännän naamaani. Omaan myös omia outoja mielipiteitäni asioista ja haluankin jakaa ne täällä. Haluan kertoa elämästäni teatterissa, vapaa-ajalla, isostelusta, musiikki harrastuksistani, leipomisistani ja etenkin mielipiteistäni. Tätä varten loin tämän blogin.

Tässä nyt oli hieman alku matskua, toivottavasti jonkun mielenkiinto yltyi? Ehkä, ehkäpä ei. Tätä blogia siis alan kirjoittelemaan silloin kun kerkiän - pari kertaa viikossa ? Katsotaan.

Eipä tässä muuta - Adiöös!